Baltic Divide 2026
Baltic Divide on 777 km pituinen unsupported bikepacking-kisa. Osallistujilla on 48 tuntia aikaa päästä maaliin. Reitti on kaikille sama ja reitillä on 12 kontrollipistettä, minkä ohi piti ajaa.
Kaikille osallistujille annettiin kertakäyttöinen filmikamera, ohjeena kuvata mitä haluaa. Kaikki tässä postissa käytetyt kuvat on otettu kyseisellä kameralla.
Törmäsin tapahtumaan ekan kerran keväällä 2026, mutta järjestäjästä ja itse tapahtumasta löytyi heikosti tietoa etukäteen, joten emmin pitkään, jaksanko osallistua. Lähtö oli käytännössä ihan kotinurkilla, joten päätin kuitenkin viimeisenä mahdollisena päivänä laittaa nimen listaan.
Tapahtuman järjestäjän kautta olisi saanut pientä maksua vastaan kyydin lähtöpaikalle ja maalista takaisin Tallinnaan, mutta mun kesälomareissu jäi sen verran lyhyeksi, että aattelin käyttää muutaman lomapäivän ja polkea lähtöpaikalle ja takaisin kotiin.
Varustus ja valmistautuminen
Reitti oli RWGPS -karttapalvelun mukaan vajaa 60% asfalttia ja vaikutti muutenkin sen verran helpolta, että arvoin pitkään, pitäisikö vaihtaa Thunder Burttien tilalle marginaalisesti nopeammat 45 mm Hutchinson Caracal Race -renkaat. Aikaisempien kokemuksien perusteella päätin kuitenkin varmuudeksi lähteä 54 mm Thunder Burteilla.
Muuten varustus on käytännössä sama kuin aina ennenkin, eli sadetakki, varavirtalähde, laturi ja tarvittavat varaosat ja korjaustarvikkeet.
Laskeskelin etukäteen, että koko reitin ajamiseen menisi reilu 30 tuntia ja matkalla oli useampi 24h huoltsikka niillä kohdilla, missä arvoin olevani yöllä, joten ei hirveästi tarvinnut stressata palveluista. Suunnittelin etukäteen pitäväni tauot 235 km ja 535 km kohdilla ja soveltaa lisätaukoja tarvittaessa lennossa.
Lähdin matkaan 600 g karkkia ja 400 g keksejä repussa. Vettä oli varmuudeks vajaa 3 litraa.
Ensimmäinen osa
Kisa alkoi 18.7. klo 9:00 Viron pohjoisimmasta pisteestä, Purekkari neemeltä. Sääennuste tarjosi kovaa vastatuulta koko matkalle ja vesisadetta yöksi.
Tokalla kontrollilla, 50 km kohdalla olevalla Jänedan kirjastolla oli markkinat ja koko alue oli aidattu ja sinne olisi ilmeisesti pitänyt maksaa 5 € sisäänpääsymaksu. En tiedä, olinko sen verran nopea, että kerkesin ennen markkinoiden alkua, mutta onnistuin jotenkin livahtamaan tapahtuma-alueelle maksamatta, ja muut osallistujat olivat ilmeisesti joutuneet ostamaan pääsylipun 500 metrin läpiajon takia 😀
Ensimmäiset 250 km oli pääasiassa päällystettyä tietä ja meno oli huomattavasti nopeampaa kuin olin etukäteen ajatellut. Keskari oli kovahkosta vastatuulesta huolimatta vajaa 30 km/h lähes Latvian rajalle asti.
Päivä oli sen verran kuuma, että vesi alkoi olemaan vähissä jo 180 km kohdilla. Mietin tauon aikaistamista, mutta päätin kuitenkin vain nopeasti täyttää pullot ja pitää ruokatauon vasta Tõrvassa 235 km kohdilla hieman ennen Latvian rajaa.
Toinen osa
Pidin nopean ruokatauon Tõrvassa, ostin repun täyteen evästä ja jatkoin matkaa kohti Latvian rajaa. Hieman ennen rajaa reitillä oleva joen ylittävä silta oli kaivettu pois. Pääsin onneksi toiselle puolelle muutaman kilometrin kiertämisellä.
Heti Latvian puolelle tultaessa alkoi leveät ja huonokuntoiset hiekkatiet. Tiet pöllysi niin paljon ohittavista autoista, että aloin jo hieman toivomaan sääennusteessa luvattuja sateita.
Hieman ennen Smiltenen Stonehenge -kontrollia reitti meni suoraan jonkun pihan läpi, jossa oli koiria vapaana ja puoliksi alaston, känninen mies, joka hihitteli yksikseen ja ammuskeli pihalla olevia koiria vesipyssyllä. Hymy hävisi äijän naamalta nopeasti kun kurvasin pihaan ja osoitteli (ihan syystäkin) häipymään.
Taivas tipahti viimein niskaan auringon laskiessa Smiltenessä ja reitti muuttui samalla huomattavasti mäkisemmäksi. Kaatosade muutti tiet liejuksi ja eteneminen meni ihan mateluksi.
Laskeskelin ennen lähtöä, että tarvitsen valoa maksimissaan kuusi tuntia, joten lähdin dynamovalon sijasta Lupinen akkuvalolla. Hieman ennen 400 km kohdilla kontrollina toimivaa Latvian korkeinta pistettä valo alkoi jostain syystä välkkymään. Hieman myöhemmin, isompaa mäkeä alas lasketellessa valo simahti kokonaan. Meinasi tulla kiire pysähtymään.
Sain valon taas toimimaan hetkeksi, mutta sama homma kävi muutaman minuutin välein. Koitin tovin selvittää pimeässä, mikä lampussa on vikana, mutta kaivoin lopulta laukusta varalamppuna toimivan Lumonite Compass R -otsalampun. Varalampussa ei riittänyt valoteho pimeällä kaatosateessa ajamiseen, jonka takia vauhti hidastui entisestään.
Pääsin lopulta seuraavalle, 450 km kohdilla olevalle 24h huoltsikalle ja koitin huonolla menestyksellä saada Lupinen toimimaan. Auringonnousu oli muutaman tunnin kuluttua, eikä mua huvittanut lähteä painamaan paskalla valolla, joten pidin huoltsikalla hieman pidemmän tauon.
Kolmas osa
Sade oli loppunut tauon aikana ja ennusteen mukaan ei pitäisi enää sataa, joten laitoin uudet tippavahat ketjuun ja jatkoin matkaa.
Pääsin ehkä kilometrin, kun taivas tipahti taas niskaan. Se niistä tippavahoista 😀
Aamun pikkutunnit, eli jostain viidestä seitsemään on kaikkein pahimmat mulle. Tähän sattui vielä 30 km luotisuora asfalttipätkä suoraan vastatuuleen.
Aamua kohden vesisade viimein loppui ja vastaan tuli myös muutama teknisempi osuus, missä joutui taas keskittymään ajamiseen, ja pää alkoi hieman heräämään. Voimansiirto piti niin hirveää meteliä, että oli pakko pysähtyä laittamaan uudet tippavahat.
Suurin osa hiekkateistä on joko ollut löysää rantahiekkaa tai moottoritien levyisiä, joissa menee koko tien leveydeltä ihan järkyttävää nimismiehen kiharaa. Paikalliset autoilijat on keksinyt myös, että jos vaan ajaa tarpeeks nopeesti, niin renkaat ei osu tiehen ja voi vaa liitää niiden yli! Tuntuu ihan karseelta, kun 120 km/h ohi ajavan auton renkaat ampuu kiviä päin.
Päivä lämpeni taas sen verran, että päätin pitää ylimääräisen tauon 670 km kohdalla.
Viimeinen kontrolli, eli Trakain linna oli niin täynnä ihmisiä, että meni varmaan vartti taluttaa pyörä muutama sata metriä kontrollin läpi.
Vikan kontrollin jälkeen reitti jatkui junaradan huoltoväylää pitkin. Väylän alku oli sen verran umpeen kasvanut, että lähdin seuraamaan väärää, samaan suuntaan menevää tietä. Tie erkani eri suuntaan noin kilometrin kohdalla ja radan vieressä oli vain hirveää ryteikköä, jossa kartan mukaan pitäisi mennä polku ja arvoin tovin, että tuollako mun pitäs mennä. Hetken arpomisen jälkeen puskin pusikoiden läpi ratapenkan päälle katsomaan josko sieltä näkisi reitin paremmin. Ihan radan vieressä menikin leveä huoltoväylä.
Rata näytti olevan sen verran rouheassa kunnossa, että en tajunnut sen olevan käytössä. Jossain kohtaa alkoi kuulumaan klankatusta ja tuli aika kiire vaihtaa toiselle puolelle tietä, kun tajusin, että takaa tulee juna.
Saavuin maaliin, Varėnan juna-asemalle 19.7. klo 16:47, aikaan 31 tuntia ja 47 minuuttia.
Loppusanat
Oli kivaa vaihtelua ajaa vähän lyhyempi kisa, eli matka minkä pysty helposti ajamaan nukkumatta, ilman että puolet matkasta mennään väsymyksen takia zombina.
Mulla ei ollut etukäteen mitään odotuksia tapahtuman suhteen, mutta se yllätti oikeastaan kaikin tavoin positiivisesti.
Osallistumismaksuun kuului lähtöä edeltävänä päivänä buffet-ruokailu ja maalissa oli mahdollisuus nukkua kisan jälkeen.
Olin aluksi vähän skeptinen kertakäyttökameran suhteen ja mietin, jaksanko edes ottaa sitä mukaan, koska oon todella laiska ottamaan kuvia kisatessa. Oon todella tyytyväinen, että otin, koska kuvista tuli huomattavasti parempia kuin osasin odottaa!
Ainoa ikävä juttu oli muutama reitille jäännyt oikaisu ihmisten pihojen läpi. Ajoin onneksi ensimmäisenä koko matkan, niin pystyin vaan esittämään tyhmää turistia, mutta viidennen osallistujan kohdalla voi olla jo aika vaikea mennä vaan olkia kohauttamalla.