Kõkõva 900
Kõkõva on unsupported bikepacking-kisa, jossa ajetaan kelloa vastaan. Maaliin on saavuttava omin voimin ilman ulkopuolista apua. Reitistä noin 75 % on hiekkateitä ja polkuja, ja loput 25 % päällystettyä tietä. Kello käynnistyy lähtöviivalla ja pysähtyy vasta maalissa. Matkalla on lisäksi kaksi pakollista kontrollipistettä.
Tämän vuoden tapahtumassa oli kaksi eri reittivaihtoehtoa – 500 ja 900 km. Lopullinen reittivalinta tuli tehdä ensimmäisellä kontrollilla.
Varustus
Tarkoitus oli ajaa reitti nukkumatta, joten lähdin matkaan minimaalisella varustuksella. Pyörä painoi kaikkine varusteineen noin 13.5 kg.
Matkassa oli pari 10Ah-varavirtalähdettä, juoksureppu 2L juomarakolla, sadetakki, työkalut, kevytuntuvatakki ja hätävara bivi-pussi.
Valona edessä Lupine SL Nano. Ajoin kyseisellä lampulla viime vuoden Talvipäivänseisauksen ja sieltä kotiin, eli noin 25 tuntia putkeen, jolloin akkua jäi vielä 20% yli. Tällä kertaa akku loppui viimeisenä aamuna juuri auringon nousun jälkeen vaikka käytin valoa alle 18 tuntia. Varalta mulla oli Lumonite Compass-otsalamppu. Takana kaksi Fenix BC05R-valoa.
Pyöränä Lauf Seigla, jossa 57mm leveät Schwalbe Thunder Burt-renkaat.
Valmistautuminen
Syynäsin reitin etukäteen tarkkaa läpi sateliittikuvien ja Stravan heatmapin avulla. Reitti vaikutti niiden perusteella tosi tekniseltä ja hitaalta. Kisamanuaalissa mainittiin erikseen tämän vuoden reitin olevan kohtalaisen nopea. Suhteutin sen mielessä aikaisempien vuosien reitteihin, ja kaikkea järkeä vastaan laskin itselleni tavoiteajaksi 36-38 tuntia.
Halusin olla mahdollisimman vähän riippuvainen aukioloajoista, joten suunnittelin etukäteen kaksi huoltotaukoa suoraan reitin varrella oleville 24h huoltoasemille. Ensimmäisen Tartussa 350 km ja toisen Põltsamaalla 670 km kohdalla.
Tauoilla täydensin eväitä, ja kannossa oli aina pari pakettia keksejä ja karkkia.
Lähtö - Ensimmäinen kontrolli
Kisaan lähdettii juuri ennen auringon laskua 15.8. klo. 21:00 pienessä tihkusateessa. Heti alussa joku parivaljakko lähti ajamaan kovaa karkuun. Koitin aluksi pysyä niiden perässä, mutta 10 min kohdalla mun keskitehot oli järjettömät 240W (3.4W/kg), joten päästin ne karkaamaan horisonttiin ja hiljesin ajamaan omaa tahtia.
Jouduin ottamaan renkaat irti kuljetuksen ajaksi lähtöpaikalle, ja tää mun Transmission Eagle takavaihtaja on tosi tarkka akselin kireydestä. Jos akseli ei ole juuri tasan speksissä vaaditussa 12Nm-kireydessä, niin vaihteet toimii ihan miten sattuu. Testasin lähtöpaikalla pyörän kasauksen jälkeen monta kertaa, että kaikki vaihteet toimii kuten pitääkin, mutta heti ensimmäisessä mäessä kun koitti pistää enemmän voimaa, niin ketju vain hyppi tyhjää rattailla 1-5. Helvetin hieno homma!
Reitti oli tosin alkuun sen verran tasaista, ettei puuttuvia vaihteita juuri kaivannut.
Olin pakannut repun vähän huonosti ja molemmat keksipaketit lensi kyydistä ensimmäisessä kunnon töyssyssä. Onneksi löysin ne, tai ois tullu kurjat 350 km ensimmäiselle huoltotauolle 😀
Aika nopeasti alkoi näyttämään, että reitti on teknisyyden lisäksi todella hankala navigoida. Kaikkialla risteili polkuja eri suuntiin, ja pimeässä oli ihan mahdotonta sanoa mihin pitäisi kääntyä. Lähdin vähän väliä seuraamaan edellä väärään suuntaa ajavaa, tai ajoin itse väärään suuntaan, ja jouduin umpimetsän läpi oikaisemaan takaisin oikealle polulle.
Reitti oli todella oudosti rytmitetty. Monesti ajettiin monta kilometriä hyvää hiekkatietä, kunnes reitti yhtäkkiä sukelsi umpimetsään, jossa ei pimeässä näyttänyt menevän mitään polun tapaistakaan. Yleensä reitti löytyi pienen etsimisen jälkeen, ja lähes aina reitti jatkui kilometritolkulla umpeenkasvanutta, juuria täynnä olevaa mutaista polkua pitkin, vaikka aivan vieressä olisi ihan oikea tiekin.
Ajoin 100 km kohdalla alussa karanneen kaksikon viimein kiinni, jonka jälkeen en media-auton lisäksi enää nähnytkään muita osallistujia.
Noin 130 km kohdalla reitti kulki pidemmän pätkän hiekkadyyneillä, jossain hiekkakuopan tapaisessa paikassa. Oli lähes mahdotonta sanoa minne reitin oli tarkoitus kulkea, koska heinikko piilotti polkujen päät, eikä maassa näkynyt selkeitä merkkejä polusta. Meno muuttui todella hitaaksi ja aloin löysässä hiekassa ajaessa myös pikkuhiljaa kaipaamaan puuttuvia vaihteita. Kokeilin välillä löysätä ja kiristää akselia, jonka jälkeen vaihteet toimivat joka kerta vielä huonommin.
Pysähdyin lopulta 200 km kohdalla laittamaan vaihtajan kuntoon. Micro adjustmentin säätämisellä ja sopivalla akselin kireydellä sain vaihteet toimimaan siedettävästi.
Auringon noustessa pääsin ajamaan todella hienon kansallispuiston läpi, joka pimeän yön jälkeen oli kuin piikittäisi kahvia suoraan suoneen. Lähdin tietenkin uuden energian innoittamana kokeilemaan onnea ajamalla kapeilla, liukkailla ja umpimädillä pitkospuilla. Pitkospuu petti alta muutaman metrin jälkeen, mutta päädyin onneksi perse edellä maahan enkä vetänyt tangon yli, säästyen vain muutamalla mustelmalla.
Ensimmäinen kontrolli - Toinen kontrolli
Ekan leiman haun jälkeen vastatuuli alkoi voimistumaan ja muutama raju ukkoskuuro iski suoraan päälle. Kova vastatuuli näyttäisi jatkuvan koko päivän etelään ajaessa, ja tuulen pitäisi pikkuhiljaa kääntyä vastakkaiseen suuntaan. Eli vastatuulta oli tiedossa myös takaisin pohjoiseen ajaessa 🥰
Koko yön ja aamun jatkunut sade loppui viimein hieman ennen Tartua, ja muutamaa sadekuuroa lukuun ottamatta koko päivän paisto aurinko.
Tartussa pari patonkia naamaan ja eväitten täydennys. Reitti oli ekalta kontrollilta asti pääasiassa kohtalaisen nopeasti ajettavaa tietä etelässä olevaan kääntöpisteeseen, eli Karula-kansallispuistoon asti, missä reitti lähti jollekkin ihan käsittämättömälle luontopolulle.
Luontopolulla ei kulkenut missään vaiheessa näkyvää polkua, vaan rämmin täysin umpeen kasvaneen metsän ja peltojen läpi, jossa oli kaatuneita puita muutaman metrin välein. Vajaan neljän kilometrin pätkään kului reilusti yli tunti.
Tää pätkä katkaisi lopullisesti kamelin selän. Aika monta kertaa tuli yksin huudettua tuuleen juuriin kompastellessa, jalat terävistä oksista veressä, hyttysten ja muiden paskojen syödessä sut samalta elävältä. Tää levy jäikin soimaan päähän koko loppumatkan.
Laskeskelin ekalla kontrollilla, että pääsisin helposti vielä valoisan aikaan toiselle kontrollille, mutta reitti muuttui koko ajan vain hitaammaksi. Auringon laskiessa alkoi taas satamaan kaatamalla vettä, ja lämpötila laski sen verran, että jouduin laittamaan ensimmäistä kertaa sadetakin päälle.
Rupesin miettimään vaihtoehtoa, että hakisin toisen leiman ja jäisin Viljandissa nukkumaan lakanoihin muutamaksi tunniksi. Kävin pään sisällä taistelua mun sisäisen kermaperseen kanssa: ei vittu Lari, me tultii tänne kokeilee rajoja, ei me olla viel lähelläkään mitään rajoja. Jälkimmäinen voitti, ja majoitukset jäi varaamatta. Lähinnä koska majoitukset oli 150€ luokkaa ja 75€/tunti lakanoissa nukkumisesta oli liian absurdi ajatus jopa mulle 😀
Toinen kontrolli sijaitsi jossain vanhassa bunkkerissa keskellä metsää. Reittiin oli lisätty merkki hieman ennen kontrollia, jossa luki Bush – Follow the line. Olin mielessäni kuvitellut sen tarkoittavan korkeintaan muutamaa kymmentä metriä pusikkoa. Todellisuudessa kyseinen pätkä olikin lähes puolentoista kilometrin mittainen ryteikkö jyrkkien nyppylöiden välissä, jossa silloin tällöin erottui jonkinlainen polun tapainen. Pimeässä ja vesisateessa reitin hahmottaminen oli kuitenkin todella hankalaa.
Pääsin reitin päähän, mutta en pimeässä löytänyt mitään bunkkerin tapaistakaan sieltä. Jonkin aikaa ympäriinsä pyörittyä tajusin, että bunkkeri olikin vain luukku maassa, jonka alta johti tikkaat maanalaiseen bunkkeriin! Sisällä oli niin lämmin ja siellä oli pari kerrossänkyä patjoilla, että vähän teki mieli jäädä sinne nukkumaan.
Bunkkerissa oli kaikkee siistiä ja ois ollu kiva tutkii paikkaa enemmänkin, mutta tie kutsui!
Toinen kontrolli - Maali
Reitti jatkui soisten polkujen saattelemana hitaasti eteenpäin. Matka oli vienyt paljon enemmän aikaa kuin olin kuvitellut, ja seuraavaan taukopaikkaan oli vielä yli 100 kilometriä. Päätin pitää tauon jo Viljandissa, missä hieman reitistä syrjässä sijaitsi 24h huoltsikka. Repussa riitti vielä eväitä ja juotavaa, mutta pää alkoi olla jo tauon tarpeessa.
Tiellä tuli vastaan Viljandi 16 km kyltti, ja mielessä päätin että sinne on siis oltava 16 km. Todellisuudessa reitti kiersi jokaisen kinttupolun kautta mitä reitille oli mahdollista piirtää, ja matkaa tuli lähemmäs 35 km.
Pieni turhautuminen alkoi iskemään kun näät reitin jatkuvan samaa tietä edessä, mutta reitti tekee jatkuvasti kilometrien koukkauksia juurakkoisille sivupoluille.
Jossain kohtaa toisen kontrollin ja Viljandin välillä onnistuin puhkaisemaan molemmat renkaat yhtä aikaa. Ei mitään käsitystä, minkä yli ajoin, mutta litku paikkasi molemmat pienen suihkun jälkeen, ja selvisin pumppaamalla lisää ilmaa. Takarengas ei kuitenkaan pitänyt kunnolla ilmaa, joten jouduin myöhemmin lisäämään tubeless-litkua, mikä lopulta korjasi ongelman.
Pääsin viimein Viljandiin, ja sade oli onneksi myös loppunut. Tietkin alkoivat olla sen verran kuivia, että päätin ennen taukoa lisätä uudet tippavahat ketjuun, jotta ne ehtisivät tauon aikana hieman kuivua. Tippavaha oli jostain syystä jämähtänyt pulloon niin kovaksi, ettei sitä saannut pullosta ulos. Lopulta jouduin kaatamaan sitä paperille ja parhaani mukaan lääppiä sitä ketjuun.
Tauko tuli kyllä tarpeeseen. Sain viimeisiä vetelevän sykemittarin viimein lataukseen, muutaman litran nestettä kehoon, kylmiä patonkeja naamariin ja repun täyteen keksejä ja karkkia.
Tauon jälkeen alkoi tulemaan kaatamalla vettä, joten ketjun voitelusta ei kovin kauan riittänyt iloa.
Ruoka teki tehtävänsä, ja reitti helpottui hieman, eikä tarvinnut ajaa koko ajan kieli keskellä suuta. Silmäluomet alkoivat painaa todella paljon, ja muistikuvat tältä väliltä ovat hyvin hämäriä. Jokainen maassa oleva puska näytti kuolleelta kissalta, kunnes käännyin jostain polulta isolle tielle ja meinasin ajaa oikeasti kuolleen kissan yli. Säikähdin sen verran, että adrenaliini antoi hetkeksi uutta energiaa.
Rupesin pikkuhiljaa katsomaan jokaista bussipysäkkiä ja katosta sillä silmällä, eli paikkoja minkä huomassa voisin käydä vähän pötköttelemässä.
Reitti meni jotain tulvivaa tietä pitkin, missä oli ajaessa nilkkoihin asti vettä. Jääkylmät varpaat herätti sen verran että sain lisäaikaa taas muutaman tunnin.
Lopulta hallusinaatiot meni sen verran pahaksi, että päätin pysähtyä seuraavalle vastaan tulevalle paikalle ottamaan nokoset. Silmät ei enää näyttänyt mitään todellisuuteen viittaavaakaan. Jokaisella silmän räpäyksellä näin jotain uutta.
Hetken päästä vastaan tuli kuin tarjottimella katoksellinen pöytä. Hyppäsin pöydälle pötköttämään biviin untuvatakki päällä, kypärä pään alla tyynynä, ja laitoin kellon soimaan 45 min päähän.
Unta ei tarvinnut odotella. Heräsin muutamaa minuuttia ennen kellon soimista ihan uutena miehenä! Kamat kasaan ja matka jatkuu. Aamulla oli vain 8°C lämmintä ja tovin sai polkea, että sain itteni märkänä taas lämpimäksi.
Maaliin oli matkaa reilu 200 km, eikä tässä vaiheessa ollut enään mitään muistikuvia millainen reitin loppuosa tulisi olemaan. Sitä ei tarvinnut kauaa arvuutella, koska joka kerta kun kuvitteli ettei reitti voi enää tästä mennä paskemmaksi, reitti meni paskemmaksi.
Koko aamun oli tullut kaatamalla vettä, kaikki hiekkatiet oli muuttunut liejuksi ja pyörä ei tuntunut kulkevan edes eteenpäin.
Ostin juuri ennen lähtöä uuden Garmin 1040 -fillaritietsikan vanhan 540:n tilalle, koska edellisellä kartta alkoi yli 300 km reiteillä päivittyä viiveellä.
Täsmälleen sama ongelma ilmeni myös 1040:n kanssa. Noin 700 km kohdalla kartta oli kolme käännöstä jäljessä, ja navigointi kävi lopulta mahdottomaksi. Välillä kartalla näkyvä suuntanuoli oli kokonaan reitin ulkopuolella tai osoitti täysin väärään suuntaan. 760 km kohdalla yritin tallentaa ajon ja aloittaa uuden, mutta sekään ei auttanut. Lopulta vasta laitteen uudelleenkäynnistys korjasi ongelman ja pääsin jatkamaan matkaa.
Reitti kääntyi merkitylle maastopyöräreitille, ja jossain kohtaa vastaan tuli pystysuora mäki. Hetken mietin, että tuonneko mun muka pitäisi mennä. Onneksi lyhyemmän, 500 km reitin ajajat olivat kulkeneet samaa reittiä, joten jäljistä pystyi päättelemään suunnan. Koko rinne oli pelkkää mutaista liejua, eikä ensimmäisten 20 metrin aikana ollut mitään, mistä ottaa tukea. Varmaan kolmesti liu’uin kylki edellä takaisin alas. Lopulta sain pyörän ankkuroitua sen verran maahan, että onnistuin kampeamaan itseni ensimmäisille puille, joiden avulla pääsi etenemään puu kerrallaan ylöspäin.
Oon lähdöstä asti vetänyt märillä ja hiekkaisilla jaloilla, ja jalkapohjissa alkoi pikkuhiljaa tuntumaan aika pahaa kihelmöintiä. Kyseessä olivat tutut trench footin, eli juoksuhautajalan, ensioireet. Matkaa maaliin oli reilu 100 km, joten päätin vain kestää ja olla tekemättä asialle mitään.
Koko reitti on ollu niin hirveää möykytystä ahteriin, että jalat alkoi perseen lisäksi olemaan loputtoman ahterin satulasta nostelun takia ihan lopussa.
Mulla on puhelin ollut koko ajan lentokone-moodissa akun säästämisen takia, mutta jostain syystä hieman ennen Aegviidua laitoin sen pois päältä, ja huomasin järjestäjältä tulleen sähköpostin reittimuutoksesta. Ilmeisesti lopussa oli pidempi vesistön ylitys, mikä on nyt muokattu pois reitiltä. Aika hyvä ajoitus, koska reittimuutos alkoi juuri Aegviidusta!
Reitti meni tosi siistin Põhja-Kõrvemaa -kansallispuiston läpi. Kaikki autoille sallitut hiekkatiet oli niin isojen kuoppien peitossa, että kuoppia väistellessä tuntui kuin vetäisi jotai slalomia pyörällä 😀
Jossain vaiheessa ajoin jyrkempää alamäkeä, ja mutkan takaa tuli vastaan koko tien levyinen, usean metrin pituinen vesilätäkkö. Vedin varmaan 45 km/h suoraan siihen syvään lätäkköön. Onneksi ei käynyt sen pahemmin.
Maali alkoi häämöttää mielessä, mutta mitä lähemmäksi maalia pääsin, niin sitä paskemmaksi reitti tuntui muuttuvan. Pari kilsaa löysää hiekkaa olevaa motocross rataa, umpeenkasvaneita ja mutaisia polkuja, rannalla löysässä hiekassa taluttelua, kun vieressä menisi ihan kiva hiekkatie ja umpimetsässä hyttysten syötävänä pyörän kantamista kaatuneiden puiden yli. Alkoi huumori olemaan aika helvetin vähissä.
Pääsin 17.8. klo. 19:05 maaliin, aikaan 46 tuntia ja 3 minuuttia, mistä 41 tuntia ja 6 minuuttia ajamista.
Ajo löytyy Stravasta.
Jälkisanat
Muutama päivä kotiutumisen jälkeen, tätä kirjottaessa mielessä on lähinnä vain vitutus. Ehkä tälle pystyy muutaman päivän päästä jo vähän nauramaan.
Kaiken etukäteen löytyneen tiedon perusteella tapahtuma näytti kohtalaisen lepposalta ajelulta, missä muutamia lyhyitä pätkiä tunkkausta. Todellisuus oli kuitenkin jotain ihan muuta, ja tää ois luultavasti ollut kivaa täysjousitetulla maastopyörällä. Eli ongelma oli lähinnä omat odotukset vs. todellisuus, ja nykytiedon pohjalta en luultavasti olisi osallistunut tapahtumaan.
Mua ei haittaa yhtään ajaa teknisempää maastoa tai taluttaa pyörää silloin, kun reitti on itselle liian hankala. Raja menee siinä, jos iso osa reitistä kulkee korkeassa heinikossa tai umpeenkasvaneella polulla, missä ei näe lainkaan, minkä yli on ajamassa. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olin nurin, kun heinikossa olikin piilossa liukas juuri tai jotain, johon pyörä töksähti, enkä kerennyt saamaan kenkää irti polkimesta.
Järjestäjän kanssa jutellessa jäi kuva, että reitin oli tarkoitus olla tuollaista mitä olin kuvitellutkin, mutta reitti oli ajettu syksyllä/keväällä kun kasvillisuutta oli huomattavasti vähemmän. Vähän kyllä käy sääliksi jos näin on, koska on ainakin somen perusteella tiukkaa palautetta on annettu 😂